Hikinen gaijin saapuu Osakaan

Helsinki-Vantaalla turvatarkastuksesta puhtain paperein selvinneenä laukesi viimeinenkin stressin ripe jota ylipainoisten laukkujen kanssa säätäessä oli tullut kerättyä. Viisi vuotta olin tätä matkaa odottanut ja nyt se vihdoin koitti. Fiilikset olivat jonkinlainen sekoitus intoa, onnea, pelkoa ja jännitystä. 9 tuntia kestänyt lentokin meni yllättävän nopeasti, vaikka unta en saanutkaan kuin ehkä sen pari tuntia.

Osakan lentokenttä on ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi rakennettu merelle. Laskeutuessa olikin melko jännän näköistä, kun meren pinta vain lähestyi ja pian huomasikin tuijottavansa kalastusveneen kapteenia silmästä silmään, samalla tömähtäen tukevasti maan kamaralle. Laskeutumispisteestä siirryttiin täpötäydellä sukkulajunalla kohti maahantulotarkastusta, jossa semiyrmeät virkamiessedät istuivat ja painelivat nappia josta kuului hauska plimplom –ääni aina seuraavan asiakkaan vuoron merkiksi. Japanilaisilla on hauska tapa ehostaa kaikkea kivoilla grafiikoilla ja äänillä. Vakava maahantulotarkastuskin tuntui lähinnä Speden speleiltä, kun sormenjälkiä antaessa kone päästi stereotyyppisen tietovisan väärä vastaus –törähdyksen jos sormia ei painanut tarpeeksi lujaa. Vastineeksi tietenkin oikeaoppisesta suoritteesta kuului jälleen iloinen plimplom.

Lentokentällä vastassa oli yliopiston kv-palveluissa työskentelevä Rika ja käärmeennahkabootseihin sonnustautunut tutoropiskelija, jonka kanssa lähdin junalla kohti yliopistoa. Junamatka kaupungin läpi lentokentältä yliopistolle kesti ainakin 1,5 tuntia junanvaihtoineen, joten lääniä riittää. Kaupunki oli ainakin junasta katsottuna aika omalaatuisen näköinen. Silmän kantamattomiin kaksikerroksisia pieniä asuintaloja jotka ovat kaikki eri näköisiä, eri suuntiin ja metrin päässä toisistaan. Kaupungin keskustaa en ole vielä nähnyt, mutta tavanomainen osakalainen esikaupunkialue tuli jo niin tutuksi, että se alkoi tunnin kohdalla tulla jo korvista ulos.

Junamatka otti kyllä voimille, sillä kaiken jetlagin päälle oli lämpötila 26 astetta ja ilma kostea ja tunkkainen kuin mikä. Heti lentokentältä kaikkien kantamuksieni kanssa päästyäni alkoi Kikkoman valumaan kainaloista ja sitä riitti ja riitti ja riitti. Junassa oli myös vähän ikävää olla ainoa gaijin, varsinkin, kun hikoilin kuin sika ja todennäköisesti myös haisin siltä.

Perillä yliopistolla lähinnä juttelin kv-osaston jengin kanssa ja hengailin, sillä ainoa tarkoituksemme oli odottaa meksikolaista vaihtaria jonka kanssa lähtisin yhdessä asuntolaan. Vaihtaria ei kuitenkaan ikinä tullut sillä kaveri oli viimeisimpien tietojen mukaan Tokiossa (don’t ask why), joten pääsin sitten kv-palvelujen pomon autokyydillä asuntolalle.

Jännää oli huomata, että kaikista n. 30 vaihtarista vain muutama valitsi asuntolamajoituksen ja kaiken ollessa vielä epävarmaa alkoi valintani tästä johtuen tuntua väärältä. Kuitenkin päästyäni asuntolaan selvisi, että viereisessä huoneessa asuu suomalainen Timo (Laureasta) joka oli tullut jo eilen. Timo paljastui hyväksi jätkäksi ja luulenpa, että hänen kanssaan tulee aika paljon pyörittyä. Huomenna koittaakin jo heti aamusta ensimmäinen haaste, sillä meidän pitäisi selviytyä omin neuvoin junalla koululle. Kuinka käy suomalaisten urhojen, kun kaikkien juna-asemien nimet muistuttavat tippaleipää?