The end

Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan (ainakin tilapäisesti). Loppuipa siis virallisesti myös meidänkin vaihto-opiskeluvuotemme Osaka Gakuin Universityssä ja sitä tietenkin juhlistettiin valmistujaisseremonialla.


Team America pitämässä puheitaan.

Kaikki eivät mahtuneet yleisön eteen samalla kertaa, joten käppäilimme pitämään puheitamme aina pienissä maittain jaetuissa ryhmissä. Ryhmät olivat samat, kuin tervetuliaisjuhlassakin mutta, koska muut suomalaiset sekä herra Hollanti olivat jo palanneet puoli vuotta aikaisemmin kotiinsa, koitui kohtalokseni seisoa 5 kiinalaisen tytön kanssa edessä ja todistaa, kuinka jokainen heistä vuorollaan puhettaan pitäessään muuttui vollottavaksi kyynelmössöksi. Sainkin myöhemmin lempinimen "Terminaattori", sillä ilmeisesti itseni ja vieressäni vollottavien kiinalaisten välillä oli jonkinlainen kontrasti.


Vasemmalla kaikki vaihtarit koossa. Oikealla A-ryhmä ja Kaneko-sensei.


Uljaat nuoret sankarit tulevaisuus kirkkaana silmissään... tai ei sittenkään mitään.


Meikä ja Kaneko-sensei + jengiä.

On pakko sanoa, että Kaneko-sensei ei ole pelkästään yksi parhaista opettajista joita olen tavannut, vaan ehdottomasti yksi parhaista ihmisistä joita olen tavannut. En vieläkään käsitä, miten joku jaksaa olla niin positiivinen ja pirteä päivästä toiseen. Onkin siis annettava Kaneko-senseille suuri kiitos siitä, että ilman häntä en todennäköisesti olisi päässyt japanin kielen opiskelun suhteen läheskään siihen pisteeseen missä nyt olen.


Lopuksi oli luvassa leipää, sirkushuveja sekä yhteisvalokuvia.

Kuvissa DJ:n vaihtariperheen Toku (5 v.) sekä Japanin historiaa ja filosofiaa meille tämän lukukauden opettanut Park-sensei.


Myös osa-aikaduunissamme vietettiin läksiäisiä ja syötiin kengurunlihahampurilaisia.


Jengiä riitti ihan kiitettävästi.

Täällä päin maailmaa on siis kutakuinkin jäähyväiset jo sanottu ja suuri osa vaihtareista on jo palannut kotimaihinsa. Itsellänikin on tätä kirjoittaessa jo laukut pakattuna ja 21 tuntia kestävä halpislentoni lähtee muutamien päivien päästä, halusin sitä tai en. Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä minkälaisia kulttuurishokkeja Suomi minulle tarjoaa.

Vaikka minulla ei olisi ollut mitään tänne vielä pidemmäksikin aikaa jäämistä vastaan, ei paluu Suomeen kuitenkaan tarkoita ankeaa paluuta menneeseen, vaan lähinnä taas elämässä uuden sivun kääntämistä. Vaikka siis Suomessa ei olisi mikään muuttunut, olen itse muuttunut täällä niin paljon, että on paluunikin lähinnä taas uusi seikkailu vanhaan palaamisen sijasta. Jos elämä on siis kirja, käännetään siinäkin sivuja vain eteenpäin kunnes ne loppuvat sen sijaan, että vähän väliä palattaisiin jo luetuille sivuille. Kaipa se on siis tullut taas aika jälleen kerran kääntää sivua.

Nähdään Suomessa!

Hiroshima

Täällä alkaa käymään aika pikkuhiljaa vähiin, mutta johan sitä on ehditty näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Henkilökohtaisista must see -mestoja oli kuitenkin vielä yksi jäljellä, eli Hiroshima. Kohtuullisen läheisen sijainnin ansiosta hoitui Hiroshimaankin tutustuminen kätevästi yhdellä viikonloppureissulla.

Osakasta paikan päälle Hiroshimaan pääsee näppärästi mm. Shinkansenilla, mutta jos halvempaa vaihtoehtoa halajaa, pääsee myös pikabussilla n. neljässä tunnissa perille. Koska Shinkansen tuli jo koettua Tokion reissulla, tuli tällä kertaa valittua se hitusen halvempi bussivaihtoehto. Japani on siitä hieno maa, että täällä riittää valinnanvaraa. Jos siis jaksaa nähdä vähän vaivaa, löytyy lähes mistä vain kohtuu edullisia hotelleja, ruokapaikkoja ja huvituksia jne. jne.


Ratikalla pääsee lautalle, lautalla Miyajiman saarelle.

Nykyinen Hiroshima on melko mukava ja modernin tuntuinen pienehkö kaupunki, jossa ratikalla pääsi todella näppärästi kaikkiin tärkeimpiin kohteisiin. Rakennukset olivat melko uusia ja kadut huomattavan leveitä verrattuna vaikkapa Osakaan, jossa autotiellä ei kaksi autoa mahdo usein edes rinnakkain. Hiroshimasta siis huomasi selvästi, että se oli aika hiljakkoin jälleenrakennettu jostain kumman syystä.


Miyajiman maisemia.

Ensimmäinen kohde oli Miyajiman saari, jossa sijaitsee vedessä "kelluva" Itsukushiman pyhättö. Itsukushima on jälleen yksi UNESCO:n maailman perintölistalta löytyvistä kohteista ja myös yksi Japanin eniten vierailluista pyhätöistä.


Itsukushiman pyhätön kuuluisa portti.

Toisin kuin vaikkapa kristinuskossa, eivät japanilaiset palvo varsinaisesti yhtä jumalaa, vaan täällä lähes kaikella on oma "pieni" jumalansa kuten vaikkapa joen jumala, vuoren jumala, metsän jumala jne. jne. Sanotaankin siis, että Japanista löytyy ainakin 8 miljoonaa eri jumalaa.

Näistä tärkein on kuitenkin aina ollut Amaterasu, jonka kunniaksi myös Itsukushiman pyhättö rakennettiin 500-luvulla. Japanihan on historiallisesti aina ollut nousevan auringon maa ja Amaterasu siis kukas muukaan, kuin aurinkojumalatar. Keisarillinen perhe polveutuu myös mukamas suoraan Amaterasusta ja on tästä johtuen pyhä. Tätä myyttiä onkin sitten käytetty vuosien varrella vaikka vähän minkälaisiin juttuihin ja keisaria pidettiinkin vielä toisen maailmansodan päättymiseen asti maanpäällisenä jumala.


Oikealla itse pyhättö.

Koska Amaterasu on sen verran kova muija, ei Itsukushiman pyhättökään ollut ihan mikä tahansa pyhättö ja tästä johtuen taviksilla ei ollut sinne mitään asiaa pitkään aikaan. Jos sinne jollain kuitenkin jotain asiaa oli, täytyi heidän lähestyä saarta veneellä portin lävitse. Vielä tänäkin päivänä saaren pyhyyttä varjellaan mm. siten, että siellä ei saa järjestää hautajaisia.


Narasta tutut peurat asuttivat myös Miyajiman saarta.


Vaikka ihan kohteliaasti yritinkin peuralta kysyä suuntaa saaren vuoristoon vievälle ropewaylle, päätti se silti pistää kartan parempiin poskiinsa. Oikealla puutarhatonttuja tosiharrastajalle.


Kävelymatka ropewaylle koostui kuvankauniista luonnosta, jota ehosti silloin tällöin ilmaantuva kuvankaunis Jukka.


Japanissa hissitkin lentää.

Ropewaylla pääsi Miyajiman vuoristoon, josta löytyi mahtavia maisemia ja lisää pyhättöjä ripoteltuna vuoristopolun varrelle.


Maisemat olivat kivat. Harmi vaan, että kamera alkaa jo olla yli 5 000 kuvan ja lähes päivittäisen käytön jälkeen aika finito.


Lisää maisemaa.

Miyajiman huipulla tuli vuoristoseikkailun pituus melko yllätyksenä, sillä pitkin vuoristoa on useita pyhättöjä ripoteltuna melko pitkien kävelymatkojen päässä toisistaan lievästi vaikeakulkuista polkua pitkin. Etukäteen tästä tietämättömänä ei mukana ollut mm. kunnon kenkiä patikointia varten sekä litrakaupalla vettä. Tästä johtuen vuoristoseikkailu jäi tällä kertaa lähinnä ropeway-aseman läheltä löytyneeltä observatoriolta käsin maisemien ihailuksi. Jos joku kuitenkin joskus lähtee Hiroshimaan, on Miyajiman vuoristossa patikointi todennäköisesti oikein mainio tapa viettää kokonainen päivä.


Miyajiman kylän maisemia (asukasluku 2000 henkeä) vuoristosta laskeutumisen jälkeen.


Takaisin tullessa odottikin iltapäiväylläri.


Laskuvedestä löytyy selitys.

Ensimmäisen kerran portin ja pyhätön nähdessäni ennätinkin jo vähän miettimään, että miten ne on onnistuttu rakentamaan. Iltapäivän laskuvesi toikin sitten harvinaisen selvän vastauksen hölmöön kysymykseeni. Laskuveden aikaan portin juurelle asti pääsee kävelemään ja suosittua onkin tunkea kolikoita portin rakoihin hyvän onnen toivossa sekä keräillä simpukoita matkamuistoksi.


Näin siis Miyajimassa.


A-Bomb Dome Hiroshiman keskustassa.

Seuraavana päivänä oli vuorossa se varsinainen syy tulla Hiroshimaan, eli atomipommin vaikutuksien ihmetteleminen. A-Bomb Dome on entinen virastorakennus pommin putoamispisteessä, joka jostain kumman syystä säilyi kutakuinkin pystyssä lähes kaiken muun tuhoutuessa. Tönöön ei ole pommin putoamisen jälkeen koskettu ja nyt se toimii sellaisenaan muistuttajana kyseisestä kohtalokkaasta päivästä sekä rauhan symbolina.


A-Bomb Dome joelta päin katsottuna ja muistomerkki.


Lisää muistomerkkejä uhreille sekä itse atomipommimuseo.


50 jenin eli 0,3 euron sisäänpääsymaksulla sai melko kattavan katsauksen lähes kaikesta kyseiseen pommitukseen liittyvästä...


Sekä varsinkin kaikesta siitä tuhosta mitä atomipommi saa aikaan.


Pienoismalli kovin litteästä pommituksen jälkeisestä Hiroshimasta.

Pienoismallissa näkyvää T:n mallista siltaa käytettiin maalitauluna pommille ja itse räjähdys tapahtui kutakuinkin juuri sillan yläpuolella.


Kyseinen silta nykyään. Oli ihan jännä juttu tajuta Hiroshimassa käppäillessä, että sattuu seisomaan täsmälleen sillä paikalla jossa räjähti 60 vuotta sitten atomipommi.

Atomipommimuseo oli kaikenkaikkiaan aika raskas kokemus kaiken sen tuhon ja kuoleman katselemisen johdosta. En siis yhtään ihmettele, että atomipommi on jättänyt syvät arvet Japaniin ja japanilaiseen identiteettiin, mutta näin kuluneen lukukauden Japanin historiaa opiskelleena on kuitenkin pakko myöntää, että kaikkien niiden museosta löytyneiden hirveiden kuvienkaan keskellä en kuitenkaan ihan täysin voinut kaikkia sympatioitani Japanille antaa.

Täällä nimittäin vallitsee ilmiö josta en itsekään oikein tiennyt ennen tänne tuloani ja asiaa sen kummemmin tutkimatta: historian kieltäminen. Länsimaissa ei tunnuta tuntevan Japanin historiasta hirveästi samuraita ja ninjoja enempää. Japanin toimet toisessa maailmansodassakin tunnetaan vain melko pintapuolisesti ja varsinkin juuri toinen maailmansodan historia jää usein täysin atomipommin varjoon. Hassua tässä on kuitenkin se, että japanilaiset itse ja varsinkin nuoret japanilaiset tietävät omasta historiastaan usein vielä sitäkin vähemmän.

Japanilainen imperialismi alkoi kukoistaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulle saapuessaan oli Japanista kasvanut voimakas valtio jossa nationalismi vallitsi vahvempana, kuin vaikkapa Saksassa koskaan. Long story short, Japani valloitti suurimman osan Aasiaa kutakuinkin teurastaen kaikki. Mm. Korean Japani valloitti siirtomaakseen vuonna 1910 (vapautettiin 1945), tuoden satoja tuhansia korealaisia Japaniin orjatyövoimaksi, pakottaen korealaisia naisia orjiksi japanilaisille sotilaille tarkoitettuihin bordelleihin ja muuten vain kansanmurhaillen. Samaa meininkiä harrastettiin myös Korean ja muun Aasian lisäksi Kiinassa, jossa tapahtui mm. Nankingin raiskaus. Toisinsanoen, Japani oli Aasiassa kaikkea sitä mitä Saksa Euroopassa, paitsi vain 100 kertaa pahempi.

Pelottava ero nykypäivän Japanin ja Saksan välillä on myös se, että saksalaiset joutuvat jatkuvasti kuulemaan historiastaan, kun taas Japanissa sen kiistäjiä riittää. Pelottavaa on myös se, että historiaa kiistetään täällä melko korkealla taholla, vai miltä kuulostaa vaikkapa se, että itse Tokion pormestari on yksi suosituimpia Japanin historian kiistäjiä ja hänen mukaansa Japani ei ikinä valoittanut Koreaa, vaan meni vain auttamaan kyseistä rupuista kehitysmaata.

Tällä hetkellä kansallismieliset puoleet ovat melko suuressa kasvussa ja varsinkin paljon todellisesta historiastaan tietämätöntä nuorisoa liittyy kyseisiin puolueisiin, vaatien Japanille omaa kunnollista armeijaa sekä uutta perustuslakia.

Kaikesta tästä johtuen en Hiroshimassakaan vain voinut asettua siihen uhrimentaliteettiin jota atomipommimuseo yritti kovasti tyrkyttää esim. kertomalla vain lähinnä Hiroshimassa kuolleista siviileistä ja "unohtamalla" mainita mm. että Hiroshimassa kuolleet kiinalaiset ja korealaiset olivat sinne raahattu orjatyövoimaksi väkisin.

Toisaalta lopuksi on kuitenkin ihan tasapuolisuuden nimissä mainittava, että Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitukset ovat kuitenkin erittäin tärkeä osa mm. nuorisolle kohdistuvaa pasifismin koulutusta ja vaikka itseäni vähän häiritsikin tiettyjen faktojen puuttuminen, oli museon rauhanomainen sanoma kuitenkin hyvä. Silti en vain voi olla miettimättä, että jos uhreille ei ikinä kerrota heidän kärsimyksiensä syitä, niin mikä estää näitä uhreja joku päivä haluamasta kostoa? On se historia vaan vänkää!