Ruokajuttuja

Tiesin jo tänne tullessani japanilaisen ruuan olevan herkullista ja olin sitä jo aika paljon maistellut. Tästä johtuen en mitään uskomattomia ylläreitä ole täällä kokenut, mutta muutamia huomioita on silti tullut tehtyä. Tässäpä siis niistä muutama.

Riisiä on aina joka aterialla muodossa tai toisessa sekä usein myös misokeittoa. Aterian muut osat sitten usein vaihtelevatkin kovasti ja tyypillisessä ateriassa on usein pieni määrä montaa eri ruokalajia. Riisi on kuitenkin itse ateria ja se syödään aina loppuun. Jos riisikuppia ei ole syönyt tyhjäksi, ei ole syönyt ateriaansa loppuun. Kaikkea muuta voi kyllä jättää syömättä. Riisi onkin siis japaniksi "gohan" ja japaninkielinen sana aterialle on myös "gohan". Riisi = ateria. Hyviin pöytätapoihin kuuluu myös syödä riisikuppi todellakin tyhjäksi, eli yhtäkään riisinjyvästä ei saa jättää. Pienille lapsille opetetaan, että jokaisessa riisinjyvässä asuu 100 jumalaa ja tästä johtuen ne kannattaa siis syödä pois.

Suomalainen ateria on yleensä yksi iso lautasellinen. Täällä ateria koostuu lähinnä hyvin monesta pienestä kiposta ja kupista. Usein riisin ja misokeiton lisäksi on lihaa ja salaattia sekä eri kupissa vihanneksia, toisessa kupissa toisenlaisia vihanneksia ja kolmannessa kupissa hedelmiä jne. Kaikki aina hienosti sommiteltuna. Lisäksi päälautasella voi olla vaikka mitä, esim. eräällä illallisella kaalisuikaleiden, kinkun ja naudanlihan lisäksi lautasella oli myös 3 pientä ranskanperunaa ikäänkuin koristeena. Outoa ajatella, että keittiön tädit oikeasti näkevät kaiken sen vaivan vain siksi, että saisin lautaselleni 3 ranskanperunaa, mutta kaipa se on heille helppoa.

Kun Suomessa ruokalaji koostuu yleensä yhdestä hiilihydraattilähteestä (esim. peruna), yhdestä proteiinilähteestä (liha) ja salaatista, niin Japanissa saattaa samassa ateriassa olla vaikka sataa eri hiilarilähdettä. Eräällä illallisella oli mm. kulhollinen riisiä, kulhollinen nuudeleita, vähän perunasalaattia ja muutama ranskanperuna.

Nopeita hiilareita täällä siis saa vaikka kuinka paljon, mutta proteiini on melko niukilla. Sen myös tuntuu huomaavan japanilaisista, sillä en ole vielä nähnyt yhtäkään oikeasti lihaksikasta japanilaista vaikka urheilijoiden asuntolassa asunkin. Sen sijaan vähän liiankin laihoja (miehiä) on yllättävänkin paljon. Kuitenkin ylipainoiset japanilaiset ovat todella kiven alla ja jengi tuntuu pysyvän todella ihailtavassa kunnossa läpi elämän (paitsi satunnaiset kaljamahaiset hyvässä asemassa olevat pukumiehet). Vaikka kaikki ruoka onkin siis nopeaa hiilaria ja varsinkin Osakassa harrastetaan todella paljon friteeraamista, ovat annoskoot yleensä järkeviä ja tasapainoisia kasviksineen sekä erittäin terveellisine misokeittoineen jne. Saattaa myös olla, että liikalihavuuden puuttumiseen vaikuttaa yhteiskunnallinen mentaliteetti siitä, että kaikkien pitäisi pysyä hoikkina. Ylipainosta meinaan saatetaan mainita melko herkästi. Kansantautina täällä on lähinnä liiallisesta suolan käytöstä (mm. soija) johtuvat ongelmat.

Niin paljon, kuin japanilaisesta ruuasta pidänkin, on silti myös pakko laulaa oodi ruisleivälle. Suomessa ainoa leipä jota söin oli ruisleipä ja muutenkin varsinkin aamuisin kaikki hiilihydraattini olivat mahdollisimman hitaista lähteistä, kuten juurikin ruisleivästä. Täällä syön joka aamu kulhollisen riisiä ja noin klo 10.00 maksan siitä koulussa kovan hinnan, kun verensokerini laskevat ja meinaan nukahtaa kesken opetuksen. En edes aluksi tajunnut, että väsymykseni johtuu riisin aiheuttamasta verensokerivuoristoradasta, sillä olin niin tottunut vuosia jatkuneeseen ruisleivän mutusteluun ettei mieleeni juolahtanutkaan, että verensokerit saattavat heilahdella.

Sain taannoin paketin vaatteitani Suomesta, jonne rakas äitini oli myös laittanut yllärinä pussin ruisleipää. Vaikka en varsinaisesti mitään ruokaa Suomesta ole täällä ikävöinyt, oli ruisleipä silti aika kova juttu - ja ai että kuinka hyvin jaksoi, kun skippasi aamiaisella riisit ja sen sijaan söi ruisleipää. Ruisleivät kuitenkin loppuivat jo aikoja sitten, joten back to riisi. Verensokeriongelmaan olen kehittänyt hätäratkaisuksi klo 10.00 tauolla lähikaupasta ostettavan riisipallon jolla nostan verensokerini taas huippuun ja selviän 12.30 pidettävälle ruokatunnille asti. Pointtina siis, että syökää sitä ruisleipää, kun teillä kerran mahdollisuus siihen on!

No, vaikka minulla ei täällä maailman parasta leipää olekaan, niin ainakin vihreää teetä saa kitata kyllästymiseen asti. Kunnon vihreä tee on todella terveellistä ja se mm. nopeuttaa rasva-aineenvaihduntaa, parantaa kehon immuniteettia, puhdistaa kuonaa kropasta, parantaa insuliiniherkkyyttä ja vaikka mitä. Varsinaista superlitkua. Täällä sitä myös litkitään kuin vettä, sillä ruokailun yhteydessä juodaan aina teetä (kylmänä) veden sijasta ja en oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi juonut pelkkää vettä. Minulla on jatkuvasti kahden litran pönikkä vihreää teetä jääkaapissa ja sitä myös kuluu.

Vihreä tee myös rauhoittaa ja itse ainakin diggailen vihreän teen litkimisestä seuraavaa mukavaa ja rentoa leijailufiilistä. Suosittelen siis esim. iltaisin rauhoittumaan vihreän teen parissa. Vaikka siinä onkin kofeiinia, niin siinä on kuitenkin enemmän polyfenoneja (se rauhoittava ja terveysvaikutteinen ainesosa), joten kofeiini ei pääse potkimaan hereille. Taidan olla itse asiassa kehittänyt itselleni jo pienimuotoisen addiktion ja päivä ei vaan ole onnistunut jossei saa päivittäistä annostaan vihreä tee -euforiaa (parasta on leijailla koko päivän läpi teepäissään).

Sinänsä kuitenkin ehkä oudoin juttu mitä ruokaan tulee on se, että olen täällä ollessani laihtunut ainakin n. 4 kiloa. Tästä osa on tietenkin lihasta, koska en ole hirveästi jumpannut ja proteiiniakaan ei kauheita määriä ole saatavilla, mutta kyllä täällä on ihan läskiäkin lähtenyt. Syön lähes joka päivä kuitenkin nopeita hiilareita ja varsinkin rasvaista friteerattua ruokaa tulee syötyä niin usein, että välillä hirvittää. Välillä annoskoot ovat järkyttävän isoja, mutta toisaalta välillä annokset taas ovat hyvinkin pieniä ja koostuvat terveellisistä aineksista. Kaipa tässä siis ollaan vielä terveellisen puolella, kun pitkän aikavälin syömisiä tarkistellaan. Mielenkiinnolla odotan siis mihin suuntaan kroppa lähtee, kunhan pääsen vihdoin aloittamaan urheiluharrastukseni.

Kishibe-festivaali

Pe-su campusalue täyttyi pienistä kojuista, hulinasta ja aktiviteeteista jokavuotisen Kishibe-festivaalin startatessa. Festivaalin syytä en oikeastaan tiedä, mutta eipä siinä kai mitään sen kummempia syitä edes tarvita. Senkun laitetaan kojuja pystyyn ja tarjotaan kansalle leipää ja sirkushuveja.

Jo normaalisti ärsyttävät yliopisto-opiskelijat olivat festivaalin ansiosta ultraenergisiä ja gaijineita tottakai revittiin hihoista joka suuntaan, sillä joka ikinen ihminen alueella halusi tietenkin myydä maitonaamoille keksejä, makkaraa, mustekalaa, arpoja tai mitä vaan saadakseen cooliuspisteet omalle kojulleen. Myyntityö tietenkin tehtiin huutamalla korvaan, tanssimalla tai jollain muulla mahdollisimman ärsyttävällä tavalla.

Festivaalihan ei tietenkään ollut vain yliopiston opiskelijoille vaan koko Kishiben alueen väelle. Tämä tarkoitti sitä, että koulun omien huithapeleiden lisäksi alueella parveili myös lähiympäristön huithapeleita ihmettelemässä ulkomaalaisia ja valitettavasti ottamassa jopa rohkeasti kontaktia (kyllä, naisista kyselivät...).

Noh, onneksi suurin osa ihmisistä oli kuitenkin ihan normiporukkaa Kishibestä, joten vaikka lauantaina olimmekin jo aika maamme myyneitä, usko ihmiskuntaan säilyi vielä. Kokonaisuutena festari oli siis jälleen yksi hauska kokemus lisää.


Kojuja ja hulinaa campusalueella.


Kehässä järjestettiin showpainia, koulun bändi ja cheerleaderit esittelivät taitojaan sekä hengailua.


Mirin arvostamassa suklaakeksejä ja meikäläinen onkimassa leluja.


Rodrigo ja saksalainen Christine kahvilla sekä ryhmäkuvaa.

Osaka Expo Park

Tiistaina olikin vähän rennompi opiskelupäivä. Yllättävän lähellä asuntolaamme sijaitsee valtava puisto, jonne opettajamme veivät meidät grillaamaan ja viettämään aurinkoista päivää. Kyseistä puistoa käytettiin vuonna 1970 Osakassa järjestetyn maailmannäyttelyn alueena. Nykyään puistossa palloilee koululaisia ja perheitä rentoutumassa sekä siellä sijaitsevaa puutarhaa käytetään myös koulutustarkoituksiin. Läksyjä ei siis tälle päivälle ollut, mutta japaninkieliseen sosialisoitumiseen kannustettiin kovasti. Aurinko paistoi, liha maistui ja seura oli oikein mainiota.


Monorail-kiskot, vaihtarit asemalla ja DJ antamassa Rodrigolle opetuksen palloilusta.

Osakassa eivät kulkuyhteydet lopu, sillä linjoja löytyy. JR (Japan Railways) on koko maan kattava junaverkosto ja mm. luotijunat kulkevat JR:n kiskoja pitkin. Hankyu-linjan taas omistaa eri firma ja sillä pääsee aika kivasti ympäri Kansain aluetta (Osaka, Kyoto, Nara, Kobe etc). Lisäksi Osakasta löytyy myös maanalainen metroverkosto ja kaupungin kattojen päällä liitelevä monorail.

Itse kuljen JR:n linjalla kouluun. Hankyuta tulee myös käytettyä aina välillä mm. itäiseen Ibarakiin halutessaan. Hankyun ja JR:n kiskot puikkelehtivatkin vähän sikin sokin ja vaikka kummallakin pääsee kohtuullisen lähelle mitä vaan kohdetta Osakassa, pääsee toisella usein vieläkin lähemmäksi.


Tower of the sun (Taiyō no Tou)

Puiston ja edesmenneen maailmannäyttelyn symbolina on 70 metrinen aurinkotorni. Ilmeisesti näyttelyn aikoihin tornin sisälle pääsi ja siellä pidettiin mm. taidenäyttelyitä, mutta nykyään se on lähinnä jättimäinen ja vähän oudohko koriste.



A-ryhmä auttamassa Kaneko-senseitä ruokakantamusten kanssa ja matka kohti grillauspaikkaa.


Pelejä, palloilua ja leikkejä avarimmalla alueella jonka olen tähän mennessä Japanissa nähnyt.


Seuraavaksi oli vuorossa grilliherkkuja.


Korealaiset vaihtarit Mun-Jun ja Sunny, filippiiniläinen Butch yakisobavadin kanssa ja ukkelit demonstroimassa kuinka TOSIMIEHET osoittavat arvostusta, kun niillä on mahat täynnä LIHAA!


Kuvia matkalta kohti puiston puutarhaa: Korealaiset Mirin, Sunny ja Mun-Jun sekä toisessa kuvassa DJ, Sunny ja thaimaalainen Arisa riemuissaan.

Korealaiset ovat aivan mahtavia tyyppejä ja heidän kanssaan on aina hauskaa, vaikka meillä ei varsinaisesti olekaan yhteistä kieltä. Sepä ei tunnu menoa haittaavan, sillä kommunikointi on enemmänkin asenne- kuin taitolaji. Kaikki heistä puhuvat kuitenkin sujuvaa japania, joten täysin elekielellä ei tarvitse kommunikoida ja olen heiltä jo yllättävän paljon oppinut.


Saksalainen Johanna ja kiinalainen Koey sekä suomalainen Mikael tutkimassa puutarhan pienoismallia.


Kovin oli nättiä jo ennen puutarhalle pääsyä.

Itse puutarha oli jotain uskomattoman kaunista. Itsehän olen tunnetusti ehkä maailman kovin jätkä, mutta on silti pakko myöntää, että oikeasti liikutuin kaikesta siitä kauneudesta jota pääsin todistamaan. Enpä olisi ikinä uskonut kokevani senkaltaista reaktiota, joten tässä jälleen yksi unohtumaton kokemus. Jos haluaa oikeasti mielenrauhaa ja kauneutta elämäänsä, niin suosittelen testaamaan aitoa japanilaista puutarhaa.

Valitettavasti seuraavat kuvat eivät ikinä voi vastata oikeasti paikalla olemisen tunnetta, mutta toivon, että näistä saa jotain irti:


Heti puutarhan porteista sisään astuessa aukeava näkymä.


Puutarhasta löytyy kaikkea mielenkiintoista bambumetsistä vesiputouksiin.



Lopuksi pulmapähkinä:

Mikä ei kuulu joukkoon?

I just want to ride my bicycle

Kävelymatka asuntolalta Ibarakin juna-asemalle kestää 20 minuuttia ja on välillä aika rasittava. Teimme siis taannoin Rodrigon kanssa pelimiesliikkeen ja ostimme itsellemme polkupyörät, kun siihen vihdoin vakuutukset saatuamme saimme kovasti odotetun luvan. Japani on myös polkupyörämaa ja koulumatkalla ohitsemme vilisee jatkuvasti polkupyöräarmeijoita. Polkupyörät ovat myös melko halpoja ja itse maksoin omastani 6000 jeniä, eli n. 40 euroa.

Polkupyöräily on kuitenkin täällä aika pelottavaa, sillä kadut ovat todella ahtaita. Suojateitähän ei siis pahemmin ole, kuin ehkä pääkaduilla ja tavallinen esikaupunkialueen kaksisuuntainen katu on täällä n. samaa leveyttä kuin yksisuuntainen katu Suomessa. Kahden auton kohdatessa toisen täytyykin siis pysähtyä, jotta toinen mahtuisi ohi. Kun tähän lisätään vielä tien molemmilla puolilla töihin niin kävellen, kuin pyörillä kiiruhtavia japanilaisia sateenvarjoineen, ovat koulumatkat välillä aikamoista kikkailua. Ikäänkuin tämä ei olisi jo tarpeeksi, japanilaiset myös ajavat autojaan (sekä polkupyöriään) kuin hullut.

Tarkoituksenamme oli siis alunperin käyttää pyöriämme vain päästäksemme nopeasti asemalle, mutta suunnitelmaan tulikin muutos, kun yritimme saada pyörillemme parkkipaikkaa. Japanissa pyöräänsä ei tilanpuutteen vuoksi voi jättää ihan mihin vain, sillä väärin pysäköidyt pyörät "hinataan" pois. Jokaisen aseman läheisyydessä onkin siis polkupyöräparkkeja joista voi varata itsellensä parkkipaikan. Ibarakin asemalla on 3 eri parkkipaikkaa: yksi iso parkkialue n. 30 metrin päässä asemasta, kallis ja pieni parkkialue heti aseman portaiden alla sekä iso maanalainen parkkihalli aseman alla.

Tiedustellessamme parkkipaikkaa pyörillemme koimme kuitenkin pienimuotoisen järkytyksen kuullessamme, että jokaiselle parkkialueelle on n. 600 ihmisen jono. Käytännössä tämä tarkoitti siis sitä, että mahdollisuus parkkipaikan saamiseksi voisi aueta ehkä n. 1,5 vuoden päästä.

Hetken turhauduttuamme totesimme, että hiiteen parkkipaikat ja junat: mennään polkupyörällä kouluun. Tarkan Google Earthin tutkimisen jälkeen löysimme yllättävän helpon pääkatujen mukaisen reitin koululle, jota lähdimme kaikkea itsesuojeluvaistoa vastustaen testaamaan seuraavana päivänä. Kadut olivat tietenkin melko ahtaita, mutta matka sujui yllättävän hyvin eikä kertaakaan tarvinnut edes pelätä. Polkupyörillä asuntolalta koululle matkasi noin 25 minuutissa, eli 15 minuuttia nopeammin, kuin kävellen+junalla.


Ibarakin aseman maanalainen polkupyöräparkki ja mies joka teki sen: selvisi hengissä polkupyöränsä kanssa koululle, eikä edes eksynyt.