Iltapäivä pehmeässä pankissa

Koulupäivät ovat olleet toistaiseksi melko lyhyitä sillä ainoat alkaneet kurssit ovat kielikurssit, jotka päättyvät klo 12. Iltapäivällä on sitten jatkossa muita kursseja, kuten huomenna alkava Japanese business culture -kurssi. Näitä ei kuitenkaan ole vielä ollut, joten olemme yleensä vain syöneet jengissä lounasta campusalueella ja hengailleet. Tänään lähdimme kuitenkin Umedaan katselemaan paikkoja ja hoitamaan asioita kuten maksamaan vuokran ja hankkimaan puhelimet jne.

Lähdimme Rodrigon ja erään tutorin kanssa maksamaan vuokraa pankkiautomaatilla. Yritimme jo eilen itseksemme, mutta automaatti oli vain japaniksi joten homma tyssäsi aika nopeasti. Japanilainen tutorkin joutui kysymään apua pankkivirkailijalta ennen kuin saimme vuokramme maksettua. Onneksi tämä keikka on tiedossa vain kerran kuukaudessa.

Pankista suunnistimme taas Umedan elektroniikkataivaaseen jossa loput jengistä oli ostamassa itselleen puhelimia.


Yodobashi-Umeda, aka elektroniikkataivas

SoftBank on paikallinen operaattori joka on ilmeisen suosittu, joten sinne suuntasimme myös mekin. Puhelimia onkin odotettu innolla, sillä sellaisen saamiseksi täytyy olla rekisteröity muukalainen ja vaikka mitä paperisälää. Nyt meillä kuitenkin oli tarvittavat paperit joten hihkuimme riemusta vihdoin päästessämme SoftBankkiin, jonne Umedan reissumme itseasiassa päättyikin. Iso kasa vaihtareita tekemässä puhelinsopimuksia japanilaiseen (eli mahd. hankalaan) tyyliin kesti noin 5 tuntia. Hengailu SoftBankissa tutorien ja vaihtareiden kanssa oli kuitenkin ihan yhtä hauskaa kuin koululla ja läppä lensi.


Tutorit Shota ja Daichi

Yksi kerrallaan istuimme alas SoftBankin työntekijän kanssa allekirjoittamaan papereita ja valitsemaan ominaisuuksia liittymiimme. Otanko valkoisen, kultaisen, mustan vai sinisen liittymän? No ehkä kultaisen. Ai valkoiselle on opiskelija-alennus? No otan sitten sen. Ai jos otan valkoisen, pitää myös ottaa tuplavalkoinen, jonka voin kuitenkin peruuttaa 2 kuukauden jälkeen? No mitä sillä tekee? Ai valkoisessa on ilmainen internet, tuplavalkoisessa ilmaiset puhelut? Ai sinisestä saan telkkaribonukset? Haluanko SoftBankin plussakortin? Jos otan plussakortin saan valkoiseen rajattomat tekstiviestit, mutta telkkari maksaa silloin? Tuplavalkoinen sinisellä onkin punainen? Voitko nyt helvetti antaa vaan jotain, ihan mitä vaan?


Tim sopimushelvetissä ja yleiskuvaa.

Jos jo puhelinliittymän hankkiminen on tällaista, en ehkä ikinä halua asioida täkäläisessä pankissa. Anyways, loppu hyvin kaikki hyvin. Sain puhelimen ja liittymän jolla voin katsoa rajattomasti televisiota kännykästäni ja puhelut muihin SoftBankin liittymiin ovat ilmaisia (eli mm. kaikille muille vaihtareille). Internet ja kaikki muut herkut löytyvät tietenkin myös ja vielä edulliseen hintaan.

'
Hajotkaa Nokioihinne!

Kännykkä itsessään on unelma. Siinä on kaikki mitä paatuneinkin nörtti tarvitsee ja tietenkin kaikki Japanin televisiokanavat. Suomessa tällaisesta puhelimesta yksinään pulittaisi n. 500 euroa. Nyt puhelimeen liittymineen päivineen meni yhteensä 11 000 jeniä, eli 70 euroa. Ai että.


Hankot saapuivat myös tänään ja pitihän niitä päästä heti kokeilemaan, kun kerran leimattavia dokumenttejakin oikeasti oli. Kuvassa saksalainen Johanna, hanko ja se sama sopimushelvetti.

Elämää vähemmistössä

Olen sitä mieltä, että yksi avartavimmista kokemuksista joita voin täältä saada on kokemus oikeasti vähemmistöön kuulumisesta. Osakassa ei nimittäin hirveästi ulkomaalaisia ole eivätkä ihmiset ole kovin tottuneet näkemään omituisia maitonaamoja vaaleine hiuksineen. Tokiossa asiat ovat toisin, sillä siellä ulkomaalaisia piisaa, mutta Osaka on vielä vähän "landea".

Tiesin jo tänne tullessani, että minua tuijotetaan ja ihmiset ovat todella kiinnostuneita liian pitkästä pohjoismaalaisesta. Odotin kuitenkin ehkä jopa vähän liian paljon, sillä kuvittelin olevani rocktähti heti lentokoneesta ulos astuessani, mutta tähän mennessä on meininki ollut aika hillittyä. Ensimmäisenä päivänä itseasiassa vähän hirvitti olla friikkinä täysin vieraassa ympäristössä, mutta fiilis meni ohi todella nopeasti ja nyt koen erilaisena olemisen aika hauskana.

Mutta miten ne japanilaiset sitten suhtautuvat meihin ulkomaalaisiin? Ensimmäinen havainto jonka tein oli se, että junassa kukaan ei tule istumaan viereeni vaikka muita paikkoja ei olisi. Jotkut ihmiset vaikka vaihtavat mieluummin vaunua, kuin istuvat ulkomaalaisen viereen. Toki poikkeuksiakin on huomattavasti ja paikassa jossa on näin paljon ihmisiä on persoonia joka lähtöön. Ihmiset myös tuijottavat, mutta he tekevät sen hienovaraisella japanilaisella tyylillä eli varsinaista mulkkaamista en ole kauheasti kokenut. Junassa onkin hauska katsoa ikkunan kautta kuinka osa ihmisistä ei saa silmiään irti, mutta kääntyessäni katsomaan takaisin näppäilläänkin vaikka kännykkää. Yleensä en tästä johtuen katso takaisin, sillä antaa ihmisten katsoa ihan rauhassa, avartaahan se heidänkin maailmaansa.

Olen kuullut monesta suusta, että Japani olisi maailman rasistisin valtio. Saattaa olla ehkä aivan liian aikaista sanoa tähän yhtään mitään, mutta sanon kuitenkin. Itse en nimittäin usko tuohon, vaan uskon sen olevan valkoisen miehen paranoiaa. Ylimieliset länkkärit tottuneena syrjimään kaikkia muita tulevat maahan jossa ovatkin yhtäkkiä todella pieni vähemmistö. Ihmiset tuijottavat eivätkä istu viereen - no rasismihana se on! Itseasiassa ei välttämättä. Ihmiset eivät vain ole tottuneet länsimaalaisiin. Outo maitonaama kiinnostaa kovasti, mutta pureekohan se jos sen viereen istuu? Apua jos sen kanssa joutuu puhumaan englantia! Taidanpa vain vaihtaa vaunua, jotta en joudu noloon tilanteeseen.

Toki tietämättömyys luo aina ennakkoluuloja ja rasismia, enkä voi väittää etteikö täälläkin sitä esiintyisi esim. työelämässä. Vielä en kuitenkaan ole yhteiskunnassa niin pitkällä, joten voin puhua vain omista vähistä kokemuksistani.

Mielestäni ihmiset ovat vain siis positiivisesti kiinnostuneita, mutta ehkä vähän peloissaan. Varsinkin nuoriso suhtautuu erittäin positiivisesti ulkomaalaisiin ja he saattavat olla tarpeeksi rohkeita vaikka moikatakseen. Juttelemaan tuleminen vaatii jo paljon, sillä kielimuurit ovat yleensä valtavia ja ihmisten avoin lähestyminen ei muutenkaan kuulu japanilaiseen kulttuuriin samoissa määrin kuin länsimaiseen.

Eilen junassa matkalla kotiin seisoi vieressäni vanha ja pieni japanilainen mies, joka ilmeisesti katseli meitä kiinnostuneena. Tämä on ihan normimeininkiä enkä miettinyt asiaa sen kummemmin, kunnes mies koputti minua käsivarteen ja hymyillen ojensi meille japanilaisia karkkeja. Tapaus teki vaikutuksen, sillä vaikka vanhuksiakin ulkomaalaiset kiinnostavat, ovat he usein ne jotka vähiten uskaltavat ottaa mitään kontaktia.


Lukiolaisia vilkuttelemassa ja huutelemassa, kun kävimme teettämässä hankot. Piristi päivää.

Ihmiset ovat vain siis kiinnostuneita, mutta välissämme on kuilu. Sen sulkeminen on vaikeaa, mutta siksi pyrinkin tuottamaan japanilaisille niin paljon hyviä kokemuksia ulkomaalaisista kuin vain voin. En koe täällä ollessani edustavani vain itseäni, vaan ensisijaisesti Suomea ja kouluani. Edustan myös kaikkia maitonaamoja, sillä jos yksi länkkäri törttöilee, niin se vaikuttaa kaikkien eikä vain kyseisen törtön kotimaan imagoon. Varsinkin suomalaisena minulla on hyvät saumat, koska japanilaiset tykkäävät Suomesta ja Muumeista. Kuten eräs jenkkivaihtari sen sanoi: "Actually, I just can't think of anyone who would hate Finland".

Aion selvittää itse itselleni mitä ulkomaalaisena eläminen tässä maassa tarkoittaa enkä kuunnella muiden näkemyksiä asiasta. Tässäpä siis koko reissuni ajan kestävä projekti, josta yritän raportoida kunhan olen oikeasti kerännyt tarpeeksi suuren otannan kokemuksia.

Pachinko - jotain todella älytöntä

Takatsukissa pyöriessämme vastaamme tuli Pachinkopelihalli jonka päätimme katsastaa. Pachinko on jonkinnäköinen pystyssä oleva miniflipperisysteemi. Ensin ostetaan kasa pieniä teräskuulia joita sitten pudotetaan koneeseen ja ilmeisesti koitetaan saada menemään oikeisiin reikiin. En osaa sanoa kuinka paljon hommassa on kyse tuurista ja kuinka paljon taidosta, sillä emme osanneet käyttää laitetta emmekä halunneet jäädä pitkäksi aikaa ihmettelemään. Pachinkohallien möly on nimittäin jotain sanoinkuvaamatonta, kun metallikuulat ropisevat ja tuhat konetta piippailee yhtäaikaisesti muttei missään nimessä synkronoidusti. Neonvalot vilkkuvat ja jengi polttaa ketjussa. Ei siis millään asteikolla terve ympäristö. Pachinkolla kuitenkin riittää pelaajia ihan normityypeistä ja addikteista aina ammattilaisiin asti. Ammattipelaajat odottavat joka aamu pelihallin ovien takana jotta pääsevät heti koneille joista kokemuksensa ansiosta tietävät voittavansa. Kuulemma hyvä pachinkopro voi tienata jopa 500 dollaria päivässä.

Uhkapelaaminenhan on Japanissa laitonta, mutta Pachinkohan ei ole uhkapelaamista. Palkkionmaksu tapahtuu siten, että voittaessa voittaa aina vain lisää ja lisää niitä pieniä metallikuulia jotka voi sitten vaihtaa tavaroiksi kuten nalleiksi jne. hallissa sijaitsevalla kioskilla.
Suosituin kohde on kuitenkin kiva pikku rasia kuulakärkikyniä. Tämän rasian voi nimittäin ottaa mukaansa ja viedä yleensä hallin takana piilossa sijaitsevalle pienelle luukulle, jossa "joku" ostaa rasian ja antaa tietenkin rahaa vastineeksi. Niin, eihän täällä uhkapelejä harrasteta. Kyniä vaan kaupittelevat.


Pachinkoa Takatsukissa

Vierivä tulipallo ja venäläinen lintu Takatsukissa

Kävimme tutorien opastuksella teettämässä itsellemme hankot, eli japanilaiset leimasimet jotka toimivat allekirjoituksenamme jatkossa. Japanissa virallisia dokumentteja ei allekirjoiteta käsin, vaan jokaisella on oma hanko, jossa on maksimissaan 5 merkkiä (yleensä oma sukunimi kanjeilla). Tällä sitten leimataan asuntolainapaperit sun muut. Parempi pitää tallessa.

Kanjit ovat siis niitä pahimpia vanhoja kiinalaisia tippaleipäkirjaimia, joita täytyy osata 2000 lukeakseen esim. sanomalehteä. Jokainen kanji on oma tavunsa ja niillä on yleensä myös yksi tai useampi oma merkityksensä. Omaan hankooni tuli Maru (ympyrä), Ka (tuli) ja Maki (vieriä), eli toisinsanoen Marukamaki = vierivä tulipallo. Awesome! Jenkkivaihtaritkin halusivat olla suomalaisia, jotta saisivat yhtä coolin sukunimen. Rodrigolla taas oli huonompi nakki, sillä hänen sukunimensä Duenézin kanjit vääntyivät venäläiseksi linnuksi.

Sunnuntaina lähdimme parin muun vaihtarin kanssa Takatsukin shoppailualueelle pyörimään. Isoja tavarataloja löytyi heti aseman vierestä kolme vierekkäin, mutta jostain kumman syystä niissä myytiin kaikissa täysin samoja tavaroita ja ne kaikki muistuttivat huomattavasti Stockmannia. Olipa yhdessä niistä kuitenkin iso elokuvateatteri, jossa kävimme katsomassa Hayao Miyazakin uusimman ja ilmeisesti viimeisen elokuvan kalasta joka on niinkun tyttö, mut kuitenkin kala ja ööö... Miyazakin leffat ovat kieltämättä yleensä vähän omituisia, mutta se niistä usein tekeekin niin maagisia. Leffa oli ihan hyvä ja kärryilläkin pysyi yllättävän hyvin. Lastenleffat ovat hyvä keino oppia kieltä ja ostinpa itselleni myös vähän lastenkirjoja kieliopintoja ajatellen. Kokemuksena Miyazakin elokuvan näkeminen Japanissa ennen maailman ensi-iltaa oli myös hieno.

Takatsukin jälkeen suuntasimme Umedaan, joka on ilmeisesti Osakan varsinainen kuningasshoppailumesta. Emme kuitenkaan pyörineet Umedassa paljon, vaan suuntasimme suoraan jättimäiseen elektroniikkakauppaan hakemaan läppäreihimme kaiuttimet musiikin kuuntelua varten. Rodrigo osti myös sähköpianon, pedaalin ja jotain muuta sälää. Itse elektroniikkakaupassa oli 5 kerrosta, älyttömästi ihmisiä ja varmaan satatuhatta neliötä täynnä hifistinörttien fantasiaa. Tykkäsin.

Elektroniikka oli myös naurettavan halpaa verrattuna Suomen vastaaviin. Itseasiassa kaikki on täällä naurettavan halpaa verrattuna Suomen hintatasoon. Kiitos tästä vahva euro. Alemman hintatason maista tulevat päivittelevät täällä hintoja, kun meikäläinen vaan hihkuu kaiken ollessa niin halpaa.


Söpöyden yliannostus ja mangakeidas eräässä Takatsukin ostoskeskuksista.


Rodrigon kotistudio

Mexicossa Rodrigo laulaa ja soittaa kitaraa omassa bändissään, joten musiikin soittaminen ja säveltäminen on hänen rakas harrastuksensa. Huoneessaan se tätäkin kirjoittaessa revittelee sähkökitarallaan, jota on itseasiassa ihan kiva kuunnella, koska Rodin kitaransoittotaito lähentelee ammattilaisen tasoa. Umedasta musiikkivehkeet raahattuaan on Rodrigo päässyt lieventämään maahanmuuttostressiään säveltämällä biisejä bändilleen.


Vierivä tulipallo ja venäläinen lintu matkalla Forest Towniin.

Karaoke madness

Ensimmäisen kunnialla suoritetun kouluviikon kunniaksi veivät tutorit meidät lauantaina laulamaan karaokea. Karaokepaikasta varataan oma äänieristetty huone jonka jälkeen lauletaan ääni käheäksi. Joissain paikoissa huoneen hintaan sisältyvät myös juomat, mutta tällä kertaa sitä mahdollisuutta ei ollut.

Suomalaisittain kylläkin kumma, mutta juomavaihtoehtoa ei myöskään tarvittu. Karaokessa on vain niin älyttömän hyvä meininki päällä koko ajan, että rohkaisuryyppyjä ei pahemmin tarvita. Laulutaidollakaan ei ole mitään väliä sillä pääasia on vain pitää hauskaa ja usein kaikki laulavat mukana muutenkin. Enpä olisi itsestäni ikinä uskonut olevan karaokelaulajaksi, mutta tulipa sekin koettua. Vielä en kuitenkaan ihan täysin hommaan hurahtanut, mutta en voi väittää etteikö hauskaa olisi ollut. Erittäin mielenkiintoista oli myös havaita, että näköjään biisien taustavideot ovat aivan yhtä huonoja joka paikassa, oltiin sitten Suomessa tai karaoken synnyinmestoilla.


Kishiben karaokemesta, joka sijaitsee n. 5 minuutin kävelymatkan päässä koulusta sekä juna-asemasta.


Laitteet ja biisilista kuntoon, niin päästään asiaan.


Vaihtarijengiä lauleskelemassa.


Allekirjoittanut ja toinen haaga-helialainen vaihtari Mikael laulamassa Ozzy Osbournea. Muijien nyyhkybiisien jälkeen oli jälleen pakko tarttua mikkiin ja demonstroida Rodrigon kanssa mitä tarkoittaa asenne! Biisinä Black Sabbath - Iron Man.

Asuntola

Saapuessani asuntolalle oli vastassa harvahampainen asuntolan isäntä joka ilmeisesti asuu täällä vaimonsa kanssa ja pyörittää koko puljua. Jompikumpi heistä istuu yleensä aulassa päivystämässä ja tervehtimässä, oli sitten tulossa tai menossa.


Asuntolan sisäänkäynti ja aula.

"Päivystäjän pöydän" luona on jokaisella asukkaalla oma nimikorttinsa joka pitää kääntää aina, kun lähtee ulos. Kotiintuloaika on klo 23.00 jolloin ulko-ovi lukkiutuu. Jos jostain syystä myöhästyy voi asuntolan isännälle vielä yrittää soittaa, jolloin hän päästää sisälle (jos syy oli oikeasti pätevä kuten myöhästynyt juna tjsp). Ilman hyväksyttävää syytä voi sänkynsä pedata kadulle ja aamulla selitellä kovasti.


Neloskerroksen käytävä ja huoneeni, joka sijaitsee kyseisen käytävän päässä.

Huoneesta löytyy ilmastointi, minijääkaappi sekä runsaasti hyllytilaa. Ei siis valittamista. Valollekin on oma kaukosäätimensä jossa neljä eri voimakkuutta. Toistaiseksi huone on melko askeettinen, eli onpahan ainakin helppo pitää puhtaana. Jokainen vastaa täällä oman huoneensa siisteydestä ja kaikesta muusta ilmeisesti siivoojat nykyään. En kuitenkaan ole asiasta täysin varma, sillä asuntolan säännöissä lukee vieläkin asukkaiden siivousvuoroista joita ei enää kuitenkaan ole käytössä. Siivoojia en ole myöskään vielä nähnyt kertaakaan, mutta todennäköisesti siivous tapahtuukin päivällä kun suurin osa asukkaista on koulussa.


Vessa ja high-tech pönttö.

Ah, japanilaiset vessanpöntöt - nykyteknologian riemuvoitto. Kuvassa näkyvistä napeista saa vaikka minkälaista alapesua ja suihkua eri voimakkuuksilla ja lämpötiloilla säädettyä. Itse en ole vielä uskaltanut koittaa, mutta eräs vaihtari kehui kovasti. Kuulemma helpottaa kovasti esim. jos on tullut syötyä tulista ruokaa ja rectum on tulessa. Asuntolan malli on kuitenkin vielä karvalakkimalli verrattuna parhaisiin pönttöihin jotka mm. tervehtivät käyttäjäänsä ja lämmittävät istuinrenkaan valmiiksi.

Kellarikerroksessa sijaitsevat suihkut ja pesukoneet jotka toimivat 100 jenin kolikoilla. Suihkuja löytyy perinteisiä koppeja sekä iso suihkuhuone jossa on myös jonkinlainen monen hengen istuttava kylpyallas. Huone on aika mielenkiintoisen näköinen, sillä suihkut ovat minua napaan asti ja ilmeisesti tarkoituksena onkin peseytyä jakkaralla istuen. Valitettavasti japanilaiset asukkaat käyttävät huonetta niin ahkerasti, etten ole saanut tilaisuutta mennä sinne kameran kanssa heilumaan. Juuri taloon muuttanut ulkomaalainen kuvaamassa jengiä kylpemässä ei välttämättä ole paras jäänmurtaja.



Ruokailu/hengailutila ja tämän päivän illallinen (+Timo ja Rodrigo).

Jopa vielä vessanpönttöäkin parempaa asuntolassa on kuitenkin ruoka. 49 000 jenin (320 €) vuokraan sisältyy aamiainen ja illallinen taattua japanilaista laatusafkaa. Kaikki mitä täällä on tähän mennessä tullut syötyä on ollut todella herkullista ja ravitsevaa. Asuntola on pääasiassa yliopiston urheilijoille tarkoitettu, joten ruokaan on siitä syystä satsattu kunnolla. Huoneesta löytyy myös leivänpaahtimet ja mikrot jos omia ruokiaan haluaa lämmitellä (tuskinpa tulee kuitenkaan niille ikinä tarvetta).

Sääntöjä on todella paljon, mutta ne ovat kuitenkin kaikki järkeenkäyviä ja melko helposti noudatettavissa. Vieraita ei saa tuoda aulaa pidemmälle ja Klo 23:n kotiintuloaika saattaa jossain vaiheessa koitua hankalaksi, mutta kotiudutaan nyt ensin kunnolla ennenkuin ruvetaan juhlimaan. Jos asuntolasta haluaa olla yön poissa, täytyy poissaoloa anoa ensin kirjallisesti kv-keskuksen pomolta jonka jälkeen hän hyväksyy/hylkää sen ja antaa eteenpäin asuntolan pomolle, joka taas hyväksyy/hylkää sen.

Kyseessä ei kuitenkaan ole fasismi, vaan lähinnä japanilainen yhteisöllinen mentaliteetti jossa kaikista pidetään huolta kuin omista perheenjäsenistään. Syyksi kuulemma kelpaa siis vaikka "ryyppyreissu". Tärkeintä on, että tiedetään missä asukkaat menevät ja että heillä on kaikki hyvin. Miksi tämä kaikki pitää tehdä kuitenkin niin hankalasti ja pitkän kaavan kautta? Ilmeisesti vain siksi, että japanilaiset tuntuvat tykkäävän paperihommista ja byrokratiasta: mm. pankissa asiointi on kuulemma yhtä helvettiä asiasta riippumatta, joten ehkä tuo iltavapaa-anomus on ihan siedettävissä.

Fanclubin ensimmäiset jäsenet

Asuntolamme lähellä on lukio sekä ala-aste. Aamuisin matkalla juna-asemalle jaloissa viliseekin pikkuisia japanilaisia kaikilla samanlaiset keltaiset hatut päässään ja vastaan tulee lukiolaisia koulupuvut päällä. Tänään ohitettuamme jälleen kerran erään ala-astelaisten kulkueen kuului takaamme tovin supinaa ja vielä vähän matkaa käveltyämme rupesivat lapset huutelemaan "HERROO! HERROO!" (japanilaisille tuottaa vaikeuksia ääntää L, joten se muistuttaa usein enemmän tai vähemmän R:ää). Huusin takaisin "Hello!" ja siitäkös se vasta riemu alkoi. Ei kylläkään mitään hajua nauroivatko he meidän kanssamme, vai meille.

Lapset katosivat pian kulman taakse ja huutelivat iloisina bye bye, vain ilmestyäkseen korttelin jälkeen taas polullemme. Ja taas riemuittiin. Näimme samat lapset vielä kolmannen kerran palatessamme neljän aikoihin asuntolalle ja tällä kertaa hetken tuijotettuaan he jo kysyivät "How are you doing?". 6-vuotiaan japanilaisen yllättävän hyvin lausuttu englanninkielinen lause hätkähdytti hetkeksi, mutta esittelimme kuitenkin itsemme heille japaniksi ja vaihdoimme muutaman sanasen heidän kanssaan. Lasten japania on yllättävän helppo ymmärtää, joten siinäpä jatkoa ajatellen oiva kohde kielisparraukseen. Lähtiessämme lapset vielä kutsuivat meitä sempaiksi (ylempiarvoinen, kunnioitettu vanhempi), joka oli ihan mukava juttu.

Koululla päivä meni tutustumisleikkien parissa. Päivä päätettiin kuitenkin melko lyhyeen, koska Osakaa lähestyy tsunami, jonka pitäisi olla täällä kohtapuoliin, eikä silloin parane enää olla ulkona. Ihan hyvä juttu lämmitellä ensin vähän tsunamilla, ennen kuin niitä maanjäristyksiä pääsee kokemaan! Kävimme kuitenkin vielä ennen asuntolalle palaamista Ibarakin kaupungintalolla anomassa itsellemme pakolliset Alien Registration Cardit, jotka toimivat henkilöllisyystodistuksinamme jatkossa (itse kortti saapuu postissa 10 päivän päästä).


Campuksen teehuone. Halutessaan voi liittyä harrastekerhoon jossa harjoitellaan perinteistä japanilaista teeseremoniaa, joka on lähes oma taiteenlajinsa (tai vissiin onkin).


Matkalla Ibarakin kaupungintalolle vastaan sattumalta tullut pyhättö ja tutustumisleikkejä.